Lähikoulun jumppasalin puulattia.
Tila, tuoksut, äänet, musiikki.
Pompin kyykystä ylös alas kuin
popcorni, niin kuin Maija-opettaja ohjeistaa.
Se on ensimmäisiä mielikuvia
kaiken kaikkiaan mitä ylipäänsä muistan.
Kolmevuotias.
Ilo liikkumisesta. Pienen ihmisen
haltioituminen liikkeen kauneudesta.
Se tunne on painunut syvälle.
Modernitanssi, jazztanssi.
Baletti.
Oli aika kun elämään ei mahtunut
muuta kuin Tanssi.
Lukiolainen teki läksyt
bussimatkoilla Vantaalta Helsinkiin. Aamuvarhain ruuhkabussissa ja iltaisin
myöhään viimeisten tanssituntien päätyttyä, bussissa silloinkin.
Tanssi kosketti ja koukutti lujaa.
Voi kunpa silloin olisi osannut olla
lempeämpi itseään kohtaan. Nähnyt enemmän vaihtoehtoja. Mutta armoa ei herunut.
Lopulta abivuonna jätin tanssin
kaikkineen, taakseni katsomatta.
Kertarysäyksellä.
Sinne jonnekin jäi iso pala itseä.
Viisitoista vuotta myöhemmin.
Kuntokeskuksen lattari-tunti.
Ja kolahti.
Topi Viermaa ja tanssin ilo.
35-vuotias kolmen pienen lapsen äiti
koki herätyksen.
Se, että uskaltauduin lähteä takaisin
tanssin pariin,
on Leenan tsemppaamisen ansiota.
Riemu uuden oppimisesta. Ja vanhan
takaisin saamisesta.
Lattarit
toden
totta veivät sydämeni.
Sitten uskaltautuminen takaisin myös
muille tanssitunneille.
Leena miltei raahasi minut Mindyn
tunneille.
Miten selviän siitä, oli lähinnä
mielessä. Tanssivintin ajoilta muistin topakan ja vaativan opettajan.
Mutta taisin selvitä.
Nyt en voisi olla kiitollisempi.
Niin monta huikeaa opettajaa,
mahtavia kanssatanssijoita.
Ja se palanen on nyt taas
paikoillaan.
Anniina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti